Jokainen hankkikoon timanttinsa itse

Maria Veitola kertoo Toisinpäin kirjassaan tatuoinneistaan. Veitolan ollessa 30-vuotias, hänen olkavarteensa tatuoitiin timantti. Hän ei ollut saanut siihen mennessä yhtään timanttia lahjaksi yhdeltäkään kumppanilta. Veitolan ajatus oli, että niin sen kuuluukin mennä, jokainen hankkikoon timanttinsa itse. Timanttitatuointi symboloi hänelle, ettei kukaan toinen ihminen voi tehdä toista onnelliseksi. Onni täytyy löytää sisältään ihan itse. (Veitola 2019, 32.) Tämä sai minut ajattelemaan. Täytän itse tulevana kesänä kolmekymmentä. Mutta miten löytää onnellisuus. En ole oikein koskaan suunnitellut elämääni etukäteen. Olen mennyt sen mukaan, mikä sillä hetkellä tuntuu hyvältä. Olen aina valinnut omat polkuni itse.

 

Peruskoulun jälkeen opiskelin yhteensä viisi ja puoli vuotta suorittaessani kaksi sisustusalan tutkintoa. Juuri ennen valmistumistani jälkimmäiseen tutkintoon, tiesin etten halua työskennellä sisustusalalla. Ala kiehtoi aikansa, mutta ravintola-ala ja tarjoilijan työt olivat tempaisseet minut mukaansa. Olin aina asunut Kalajoella, ja halusin vaihtelua ja lähdin talveksi Lappiin töihin. Työskentelin yhteensä viisi vuotta tarjoilijana, ja nautin siitä. Toki hyvät työkaverit olivat suurin syy siihen, miksi työssä viihtyi niin hyvin. Äitini usein hoki, etten voi loppu elämääni tehdä tuollaista työtä. En kuitenkaan välittänyt hänen kommenteistaan, tykkäsin työstäni, enkä halunnut ajatella muuta työtä. Ehkä sitten, jos joskus kyllästyn. Ei kukaan muu voi sanoa, mitä minun pitäisi työkseni tehdä. Olin tyytyväinen siinä hetkessä.

 

Kuitenkin aikansa kutakin, ja jossain vaiheessa tuli seinä vastaan. En enää nauttinut työstä niin kuin ennen. Oli aika vaihtaa alaa. Aloitin visualistimyyjän työt ja tykästyin siihen työhön välittömästi. Samoihin aikoihin, kun olin hakenut uutta työpaikkaa, olin hakenut myös Proakatemialle opiskelemaan. Olin juuri kerennyt aloittaa uudessa työpaikassa, kun sain pääsykoekutsun. Lisäksi olin juuri ostanut oman asunnon, niinpä päätin olla menemättä pääsykokeisiin. Koin, että elämässäni on kaikki hyvin. Tuota tyytyväisyyttä kesti vajaa pari vuotta, kun työni sitten loppuivat. Sain siirron toiseen myymälään yli sadan kilometrin päähän. Olin iloinen, että sain jatkaa töitä samassa firmassa. En kuitenkaan halunnut muuttaa paikkakunnalle, missä työpaikka sijaitsi. Minulla oli omat ennakkoajatukset paikkakunnasta, ja ajattelin, että katsotaan ensin vähän aikaa, kun olen ajellut tuota väliä, muuttuvatko ajatukseni paikkakuntaa kohtaan. Aika nopeasti huomasin tyytymättömyyteni ja päätin hakea uudestaan Proakatemialle, ehkä nyt oli oikea aika. Sain pääsykoekutsun ja tällä kertaa myös osallistuin pääsykokeeseen.

 

Alkukesästä sain tiedon kouluun pääsystä. Muistan elävästi, mitkä onnellisuus hepulit saimme Saawan Rosaliinan kanssa, kun kumpikin pääsimme sisään. Saman tien alkoi asunnon metsästys, ja vihdoin pääsin muuttamaan Tampereelle, mistä olin pitkään haaveillut. Ensimmäinen opiskeluvuosi Proakatemialla alkaa pian olemaan ohi. En vielä tiedä, mitä kaikkea Proakatemia tulee minulle antamaan, mutta toivottavasti löydän oman timanttini matkan varrelta, sen oman juttuni.

 

 - Iida

 

Lähde

Veitola M. 2019. Toisinpäin. Helsinki: Johnny Kniga Kustannus